''ehkä hevonen onkin se paras peili''

Aiheeksi otankin nyt motivaationi ratsastukseen tällähetkellä. Ei päivitystä nyt viimeaikojen ratsastuksista. Okeiokei, pari kuvaa loppuun mutta nyt vähän pistän ajatuksia kirjotettuna! En tiedä kuinka epäselvä vai epäEPÄselvä tästä tulee ja kuinka kauan menee kunnes poistan..here we go..

Syksyllä mulla oli ihanteellisin tilanne ajatusmaailman suhteen ratsastukseen ja siinä kehittymiseen. Kaikki oli kivaa, kaikki hevosit oli aina kivoja vaikka ei ehkä mennyt kovin hyvin ja vika oli minussa ja kuitenkin tiesin sen. No mutta katse ylös ja ilosin mielin kohti seuraavia ratsastuksia. Muutama kaveri olikin jo vähän kummastuneita kun kokoajan jankutin että teki mieli mennä ratsastamaan mutta niinhän se oli!

Tämä ''vaihe'' kestikin ihan jouluun saakka. Siitä sitten on sitten vähitellen lähtenyt kääntymään tilanne, hiiiiitaaasti...

 ..Kunnes HURK'issa leirillä tulikin sitten se historiani huonoin ratsastusputki jonka jälkeen en koe sen loppuneen... Nyt kun mietin ajatusmaailmaani tältä vuodelta niin kai se on jo huolestuttava - ja kehittymisen kannalta äärimmäisen huono. En tiedä mistä kaikki paine. Miksi kaikki pitää olla yhtä hyvin kuin henkilöllä X, miksei saa olla virheitä, miksi pitää olla täydellinen....Muistutan tähän väliin että puhun omasta ratsastuksestani. Nykyään jos hevonen ei ehkä toimi niin hyvin kuin mielestäni tulisi, niin turhaudun, eikä siihen tarvitse montaa yritystä. Suutun hevoselle ja tulee itkuraivari fiilis koputtelemaan.

 En kummiskaan halua koskaan sortua satuttamaan hevosta, mutta myönnän kyllä jos monta kertaa yrittänyt vaikka siirtää hevosta käyntiin laukasta ilman mitään reaktiota, niin tuleehan sitä jämäkästi käskettyä. Mulle tulee kuitenkin niiiin herkästi huono omatunto jos joudun tekemään kerrankin liian paljon kädellä, ai että. Käsien kanssa mulla on hirveän vaikea saada se ''tuntuma'' jota voisin pitää kaikkien kanssa ja muutenkin saada käsille se oikea paikka. Oikean käden tilanteesta olen ihan tyytyväinen kun mietitään mun voimatonta ja jäykkää vasenta kättä. Turhauttaa ajatuskin etten tällä hetkellä kykene ratsastaessa tarjota sitä parasta mahdollista tuntumaa kummaltakin kädeltä.. 

Jalkojen kanssa taas.. Noh, ruumiinrakenteeltanihan olen erittäin pitkä jalkainen lyhyellä selällä. Tiedän sen, enkä pidä siitä. Tämä kun liitetään ratsastukseen, peilistä katsominen saa joskus mulle pahanolon. Häpeän kuinka naurettavalta voinkaan näyttää?! Ja miksi niiden pitää heilua harjotusravissa?? Viime kerralla oli itku niin lähellä että äitini joutui kieltämään katsomasta peiliin. 
Syksyltä on säilyny siis se että tiedän hevosen liikkumisessa olevien vikojen johtuvan minusta mutta en voi hyväksyä sitä. Syytän itseni sisältä melkein verille vain sen takia jos vaikka hevonen veti vahvaksi kokonaiseksi lyhyeksi sivuksi koska tein jotain, gaah!! Sama myös että tiedän, TIEDÄN etten koskaan, ikinä, never, ever, voi näyttää niin kivalta hevosen selässä kun vaikka henkilö X. 




Tiedän nämä asiat joka on yleensä hyvä asia, mutta kun osaisin lähteä korjaamaan niitä. Kokonaisuudessa kaikki johtuu loppujen lopuksi siitä että ajattelen vain mitä muut minusta ajattelevat. Stressaan miltä näytän muiden silmissä ja äh.. Nyt pitäisi vaan ryhdistäytyä ja koittaa päästä joskus hyväksymään miten asiat on. Toivon kovasti että saisin tuon syksyisen fiiliksen takaisin, että olisi taas kiva mennä ratsastamaan. Voihan se olla teini-iän oikkujakin tämä, heh-heh.. ;)

Alisan ratsu, Ruuben. Kokeilin hetken ja jotenkin kyseinen ratsastus sopiikin oikein hyvin tähän postaukseen..

..Ja sitten tutumpi ukko, Vip ♥